Juhlien jälkeen oli edessä taas arkista aherrusta. Pietu ei ollut malttanut edes harkita eläkkeelle jäämistä, joten Ramonakaan ei nuorempana halunnut ajatella asiaa, vaan jatkoi työntekoaan entiseen malliin.

Suurin osa asiakkaista oli hänelle tuttuja jo vuosikymmenten takaa, jopa niiltä ajoilta, kun hän nuorena tyttösenä oli Rivervieween muuttanut. Niinpä hän suoritti nykyään lähes kaikki sisustuskeikkansa vanhoille ystävilleen, jotka myös maksoivat mukavia palkkioita joka hommasta. Tänäänkin Ramonan asiakkaana oli hänen vanha ystävänsä vuosien takaa, Lauren. Laurenilla oli neljä jo aikuista lasta, joista kaksi kuitenkin asui yhä kotona. Ramona oli tuskastunut oman kohta aikuisen tyttärensä kanssa kinasteluun ja vuodatti huoliaan ystävälleen..

-En ymmärrä, mikä meidän Oliviaa vaivaa, hän huokasi. -Yritän minä mitä vain, mikään ei käy. Kuinka saisin hänet ymmärtämään, että toivon vain hänen parastaan...

-Voi kuule, tuo teini-ikä on se pahin aika, Lauren naurahti. -Et usko millaisia riitoja täälläkin on käyty, kotiintuloajat ja juomiskokeilut sun muut, niistä epämääräisistä poikaystävistä puhumattakaan! Mutta usko pois, tuo on lyhyt hetki vain elämässä, tulet vielä muistelemaan kaiholla niitäkin aikoja..

Olisikohan noin, Ramona pohti mielessään. Hän epäröi hetken, mutta uskalsi sitten paljastaa huolensa Laurenille: -Ne poikaystävät minua eniten huolettavat. Tai niiden puute... Ja kaikkien ystävien puute, kaiken tuollaisen normaalin teini-ikäisen elämän puute! Jos joskus joutuisinkin tappelemaan kotiintuloajoista tai baariin livahtamisesta, mutta ei, kun Olivia istuu vain kotona kirjojensa ja shakkipöytänsä ääressä tai leikkii pikkusiskonsa kanssa!

-Voi Ramona.. Koskaan ei äiti varmaan ole täysin tyytyväinen, aina sitä jonkun huolestuttavan asian näkee. Ihmiset ovat erilaisia, sinä et ymmärrä vain Olivian kiinnostuksen kohteita, yhtä lailla hän ei ymmärrä miksi sinä olet niin innostunut vaikkapa maalaamisesta, Lauren lohdutti ystäväänsä hymyillen herttaisesti pyöreillä kasvoillaan. -Ole huoleti, kyllä Oliviakin vielä löytää elämänsä miehen, sellaisen, joka hänelle sopii. Tiesitkö sinä muka itse tuon ikäisenä, mitä elämältä halusit? Hän vain kokeilee ja yrittää löytää sen oman tyylinsä.

En, en todellakaan tiennyt, Ramona hymähti mielessään. Tai ehkä luulinkin tietäväni, mutta sitten tapahtui jotakin mikä muutti kaiken.. Ja jotakin mistä hänen tulisi Olivialle pian kertoa. Hänen mielensä oli kuitenkin rauhallisempi Laurenin kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Ehkä Lauren oli oikeassa, ehkä vanhemmilla aina oli liikaa odotuksia lastensa suhteen.

 

Ramona palasi illalla töistä ja näki Olivian istuvan sohvalla katselemassa televisiota. Hän päätti odottaa, kunnes Alissa olisi nukkumassa ja jutella sitten vanhemman tyttärensä kanssa. Pietulla olisi taas myöhäinen esitys illalla, joten siihen olisi hyvä tilaisuus...

Alissa ei malttanut millään mennä nukkumaan, hän halusi välttämättä maalata aloittamansa maalauksen loppuun. Tyttö oli selvästi perinyt äitinsä taiteilijan lahjat, mistä Ramona oli kovin iloinen. Hän oli lahjoittanut Alissalle vanhan maalaustelineensä, ja tuo esine oli tytön kallein aarre. Alissa oli niin kovasti helpompi ja selkeämpi lapsi kuin Olivia koskaan, Ramona mietti jälleen kerran.

-Kultaseni, katsohan kelloa, nyt olisi jo nukkumaanmenoaika, hän huomautti lopulta saadakseen Alissan vuoteeseen. -Sinulla on ensimmäinen koulupäivä huomenna, ethän halua olla väsynyt... Alissa nosti katseensa maalauksestaan ja katsoi hieman epävarmana äitiään. -Saattaako Olivia minut? hän kysyi. -Aivan varmasti, te menette samalla bussilla, Ramona vakuutteli sadannen kerran. -Vaihdapa nyt pyjama päällesi, niin saat hyvänyönsuukon.

Lopulta Alissa kapusi vuoteeseen jännittämään ensimmäistä koulupäiväänsä. Ramona puolestaan jännitti Olivian kanssa käytävää keskustelua...

 

Ramona päätti odottaa hetken, jotta Alissa olisi varmasti unessa. Hän istuutui piirustuspöytänsä ääreen ja alkoi hermostuksissaan maalata. Maalaaminen oli hänelle todellista hermolepoa, se lievitti kummasti stressiä..

Lopulta hän uskoi Alissan nukahtaneen ja kääntyi kohti sohvaa. -Olivia, kultaseni, minulla olisi sinulle asiaa, hän aloitti ja huomasi äänensä värähtävän hieman.

Olivia nousi ja kääntyi katsomaan äitiään ilmeettömänä. -Niin? hän kysyi tuijottaen Ramonaa. Voi, kunpa osaisin lukea, mitä tuon ilmeen taakse kätkeytyy, Ramona pohti katsoessaan tyttärensä katsetta. Miten osaisin valita sanat nyt oikein...

-Minun on kerrottava sinulle eräs asia. Tämä on salaisuus, jota en ole kertonut... tai siis.. edes sinun isäsi ei tiedä tästä, Ramona aloitti nieleskellen.

-Kun minä olin sinun ikäisesi.. Tai vähän vanhempi... Olin juuri täyttänyt 18 silloin... Minä sain kuulla jotakin menneisyydestäni. Minä kasvoin isoäitini kanssa, kuten olen kertonut, ja luulin, että vanhempani olivat kuolleet onnettomuudessa, mutta minulle selvisi silloin jotakin muuta... Ramona takelteli sanoissaan, mutta päästyään alkuun hän kertoi rauhassa, keskeyttämättä koko kertomuksen.

Lopetettuaan hän kääntyi katsomaan tytärtään. -Niin, nyt sinä siis tiedät tämän salaisuuden. Tämän vuoksi minä olen ollut niin huolissani siitä, kun sinä olet yksinäinen, Ramona vielä lisäsi nopeasti. -Minä toivoisin sinun löytävän jonkun mukavan pojan, jonka kanssa voisit olla onnellinen ja... ja jatkaa sukumme tehtävää, hän sanoi arasti ja odotti tyttärensä reaktioita.

Olivian kasvot vetäytyivät ryppyyn ja hän veti syvään henkeä. -Kuvitteletko sinä todella, että tuollaisen hölynpölyn avulla saisit minut muutettua sellaiseksi, kuin sinä haluat! Äiti, tuo oli aivan surkea yritys! Olivia näytti kiehuvan raivosta. -Miten sinä kehtaat!

Ramona kauhistui. Hän ei ollut odottanut sentään tätä, Olivia ei uskonut häntä, tämä luuli hänen keksineen kaiken vain saadakseen Olivian muuttumaan sellaiseksi kuin hän itse halusi.. -Olivia rakas, kuuntele minua! hän nousi ylös ja kiirehti tyttärensä luokse.

-Tämä on totta, ihan todella, sinun täytyy uskoa minua! Minäkin olin järkyttynyt kun kuulin kaiken, mutta ajatukseen voi sopeutua, tiedän että tämä kuulosta hullulta, mutta.. mutta... ei minulle jäänyt muita vaihtoehtoja, Ramona tunsi kyyneleen kihoavan silmänurkkaansa.

Olivia pysähtyi ja katsoi äitiään. Hänen kiukkunsa alkoi hieman laantua, hän ei ollut koskaan nähnyt äitinsä itkevän ja se pysäytti hänet. -Äiti, rauhoitu, jutellaan vähän asiasta, hän sanoi tasaisemmalla äänellä ja halasi äitiään.

-Mutta jos tuo on totta, niin miksi se on niin ehdottoman tärkeää? hän kysyi molempien vähän rauhoituttua. -Mikä on se tehtävä, josta puhuit, jota varten sukumme, tai siis sinun alkujaan, on pitänyt muuttaa toiselle puolen maailmaa?

Olivia kuulosti hyvin epäilevältä ja yritti selvästi saada myös Ramonan kyseenalaistamaan kertomustaan. Ramona tajusi itsekin, että kertomus kuulosti hölmöltä, ja olihan hän itsekin aina hieman epäillyt sen paikkansapitävyyttä. -Minä en tiedä, hän henkäisi hiljaa. -Mutta minä olen alkanut vanhemmiten uskoa siihen enemmän ja enemmän, ja toivon, että sinäkin teet niin, hän katsoi tytärtään. -Minä uskon, että se tehtävä vielä paljastuu, tai sitten se ei ole meidän tarkoituksemme tietää siitä, hän puheli katsellen lattiaan. -Mutta kyllä sinä löydät vielä pojan, jota todella rakastat, hän lisäsi sitten lempeällä äänellä.

Tämä sai jo rauhoittuneen Olivian kiukustumaan uudelleen. -Tajuatko miltä se tuntuu, kun joku toinen suunnittelee sinun elämääsi?! hän huusi kiukuissaan. -Mukavan pojan, pojan ja pojan - etkö sinä muuta ajattele!? Mitä jos minä en halua löytää ketään poikaa, sinunko takiasi minun on niin tehtävä!

Ramona katsoi kauhuissaan. -Mutta Olivia.. Toki sinä haluat. Sinun täytyy...Vaikka et nyt, niin ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Vanhanakin voi vielä hankkia lapsia, kuten minä ja isäsi, se vaan ei aina ole niin helppoa.. Mutta sinun tulee synnyttää tytär, ja kertoa tämä kaikki hänelle jonakin päivänä. Siihen tarvitaan myös miestä, hän vielä lisäsi. -Äiti, sinä et nyt tajua, minä en pidä miehistä! Ja sitä asiaa et sinä pysty muuttamaan! Olivia huusi, käännähti kannoillaan ja juoksi pois. Hän tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. Samalla hetkellä, kun hän oli asian sanonut ääneen, oli se varmistunut hänelle itselleenkin, vaikka oli hän sen sisimmässään koko ajan tiennyt.

-Olivia odota, mitä sinä tarkoitat ettet pidä, Ramona yritti avuttomalla äänellä, mutta turhaan. Hän lysähti istumaan piirustuspöytänsä ääreen väsyneenä ja pettyneenä eikä tiennyt mitä ajatella.

Olivia oli juossut suoraan huoneeseensa ja vetänyt oven perässään kiinni. Ramonaa ei nukuttanut tippaakaan ja hän siirtyi sohvalle istumaan, käynnisti television, mutta ei nähnyt kuitenkaan mitään mitä siellä esitettiin. Hän istui samassa asennossa Pietun tullessa töistä kotiin, eikä edes huomannut Pietun istuvan hänen viereensä sohvalle. -Rakas, mikä hätänä, sinähän olet ihan tolaltasi, Pietu huolestui.

-Me riitelimme Olivian kanssa, Ramona aloitti vilkaisten puolisoaan. Nyt hän kaipasi tämän tukea... -Me keskustelimme taas Olivian elämästä ja tulevaisuudesta, hän kertoi varoen paljastamasta liikaa. -Ja Olivia suuttui minulle aivan kamalasti.. Hän sanoi... hän sanoi... että.. häntä eivät kiinnosta miehet, Ramona nieleskeli. Pietu katsoi häntä suu ammollaan, mutta tokeni nopeasti järkytyksestään.

-Voiko se olla totta, sanoiko hän niin vain kiusalla, Ramona kyseli hiljaa. -Minä luulen, että hän vain halusi ärsyttää sinua, mutta vaikka hän olisikin tosissaan, mitäpä sitten, Pietu rauhoitteli vaimoaan. -Hän on meidän tyttäremme ja meidän on tuettava häntä kaikessa, mitä hän elämässään tekeekään. Minulle on aivan sama, rakastaako hän miestä vai naista, kunhan hän on onnellinen, ja uskon sinun ajattelevan samoin kun vähän rauhoitut, Pietu puheli ja veti Ramonan kainaloonsa.

Niin, eihän Pietu voinut ymmärtää miksi hän tällä tavalla reagoi, Ramona mietti, ja nojautui miehensä olkapäätä vasten. -Vai mitä kultaseni? Pietu kysyi Ramonalta. -Jutelkaa huomenna, kun olette molemmat rauhoittuneet, katsotaan, mitä Olivia sitten sanoo. -Etköhän ole oikeassa, niin kuin aina, Ramona pakotti itsensä hymyilemään.

-Minun viisas vaimoni, Pietu hymyili ja suikkasi suukon Ramonan suulle. -Mennäänpäs sitten nukkumaan, huomenna kaikki näyttää varmasti paremmalta!

Seuraavana aamuna Olivia oli jo aikaisin hereillä. Oli Alissan ensimmäinen koulupäivä, ja hän oli luvannut mennä kouluun yhdessä siskonsa kanssa. Olivian mielessä kummitteli yhä eilinen riita Ramonan kanssa, hän nieleskeli kyyneliä samalla kun yritti saada aamiaistaan alas. Hän ei pitänyt riitelystä, ei ollenkaan, mutta hän ei pystynyt myöskään muuttumaan kenenkään muun tahdon mukaan. Hän oli jo niin pitkään kamppaillut yksin ajatustensa kanssa, ja nyt kun hän oli uskaltanut kiukuspäissään sanoa ääneen pelkäämänsä asian, oli se muuttunut niin todelliseksi... Hän ei pitänyt pojista, hän oli kiinnostunut tytöistä. Hän oli lesbo, homoseksuaali. Eivätkä hänen vanhempansa selvästi hyväksyisi asiaa, tai ei äiti ainakaan...

Alissa nousi ylös ja juoksi keittiöön. -Olivia, saatathan sinä minut, hän kysyi suuret silmät huolta täynnä. Olivia pyyhkäisi äkkiä silmäkulmiaan, mutta Alissa ei onneksi huomannut mitään. -Tottakai, hän vastasi hymyillen. -Käyn vain suihkussa vielä ja pakkaan tavarani.

Samalla Ramonakin kiirehti keittiöön ja juoksi halaamaan Alissaa. -Voi, minun pikku tyttöseni on jo koululainen, meidän vauva, hän hössötti.

Kun tytöt olivat valmiina, he lähtivät yhdessä odottamaan koulubussia. Olivia ei ollut vilkaissutkaan äitiään koko aamuna, mutta myös Ramona oli varonut katsomasta Oliviaa.

Siskokset istuivat vierekkän koulubussin etupenkille. Oliviaa alkoi hymyilyttää, kun hän muisti oman ensimmäisen koulupäivänsä.. Hän ei ollut myöntänyt sitä, mutta kyllä häntäkin oli vähän jännittänyt! -Tullaanhan me yhdessä poiskin? Alissa varmisti vielä siskoltaan. -Minä voin odottaa sinua, Olivia lupasi.

 

Tyttöjen lähdettyä kouluun Ramonankin työpäivä alkoi - hän oli tosin koko päivän niin omissa ajatuksissaan, ettei työnteosta tahtonut tulla mitään. Hänen ajatuksensa seikkailivat isoäidissä ja tulipalossa, isotädissä, Oliviassa ja tämän paljastuksessa...

Saatuaan työnsä valmiiksi Ramona tunsi ensimmäistä kertaa hermostuvansa asiakkaaseensa. Hän oli suunnitellut nuorelle näyttelijänaiselle olohuoneen sisustuksen, mutta nainen ei selvästi näyttänyt tietävän itsekään mitä halusi, eikä tuntunut kelpuuttavan mitään Ramonan ratkaisua. Vai johtuiko se vain siitä, että Ramonan oli niin kovin vaikeaa keskittyä työntekoon..

Hermostuksissaan hän joutui sanomaan asiakkaalleen, että lähtisi nyt kotiin ja jatkaisi hommaa mieluummin vaikka huomenna. Huhhuh, olisikohan hänen aika jäädä eläkkeelle töistä...

 

Alissan ensimmäinen koulupäivä oli ollut menestys - hän tuli heti koulusta mukanaan uusi ystävä, Asser. Ainakin toinen hänen tyttäristään oli sosiaalinen ja normaali, Ramona mietti katsellessaan Alissan ja Asserin hippaleikkiä. Samassa hän jo häpesi omia ajatuksiaan, ei tyttärestään saanut noin ajatella!

 

Olivia puolestaan oli vain saattanut Alissan kotiin ja lähtenyt käymään Malenan luona. Häntä hermostutti, sillä hän oli päättänyt uskaltautua tunnustamaan myös Malenalle ajatuksensa tänään. Jos hän olikin tulkinnut väärin Malenan ajatukset... Hän ei kuitenkaan kestänyt enää tätä salailua ja epätietoisuutta. Vaikka hän olikin riitaantunut äitinsä kanssa pahasti, tavallaan hänen olonsa oli keventynyt, kun hän oli saanut sanottua asian ääneen.

Malena jutteli iloisesti tavalliseen tapaansa, kunnes huomasi Olivian vaitonaisuuden. -Mikä sinua painaa? hän kysyi huolestuneelta. Olivia veti syvään henkeä.. Miten hän tämän ilmaisisi. -Minä.. minä olen vähän miettinyt.. hän mutisi. -Minusta tuntuu, että minä en ole ihan tavallinen, minusta tuntuu, että minä olen ihastunut.. ihastunut sinuun, Olivia sopersi hädissään.

Hänen yllätyksekseen Malena purskahti nauruun. -No olenhan minä sen tiennyt, hän naurahti. -Niin minäkin tykkään sinusta. Olen tykännyt jo kauan, hän lisäsi hymyillen.

-Todellako, Olivia kohotti katseensa ja uskalsi katsoa Malenaa silmiin. -Ihan todella. Eikä se minusta ole mitään epänormaalia. Kai kaikki saavat tykätä kenestä haluavat, Malena sanoi hiljaa katsoen suoraan Olivian silmiin.

-Voi, et tiedä miten helpottavalta tämä tuntuu! Olivia huudahti ja hypähti halaamaan Malenaa. -Alkuun en ollut asiasta ihan varma, sitten jotenkin yritin kieltää sen itseltäni, en tiennyt mitä sinä ajattelisit, mutta nyt.. Ihan kuin kivi olisi tippunut sydämeltäni!

-Voi Olivia.. Malena nauroi ja otti Oliviaa käsistä. -Ei se ihan helppoa ole. Kyllä minäkin pitkään mietin, mitä vanhempani sanovat asiasta, mutta sitten mietin, etten pysty elämään valheessa, hän kertoi.

-Mitä he sanoivat? Olivia kysyi uteliaasti. -Eipä paljon mitään, Malena kohautti harteitaan. -Tai alkuun hei eivät uskoneet minua, ajattelivat että se on ohimenevää hulluttelut - mutta eivätköhän he asian ole jo hyväksyneet. Ja muutenkin - ei se ole heidän asiansa, hän sitten naurahti. -Sinun ja minun. Hän katsoi Oliviaa pitkään. -Saanko minä suudella sinua? hän kysyi sitten hiljaa. Olivia tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. Hän kykeni vain nyökkäämään.

Kun heidän huulensa koskettivat toisiaan, Olivia tunsi pakahtuvansa onnesta. Hän ei välittänyt enää vanhemmistaan ja heidän mielipiteistään, vain tällä hetkellä oli merkitystä...

-Minun on kyllä mentävä nyt, hän pakottautui lopulta sanomaan. -Riitelin vähän äidin kanssa eilen.. juuri tästä asiasta, hän paljasti, mutta ei viitsinyt kertoa enempää, vaikka epäilikin erittäin vahvasti Ramonan kertomuksen todenperäisyyttä. -Eiköhän se helpota.. ajan kanssa, ehkä heillä menee vähän aikaa sopeutua ajatukseen, Malena lohdutti. -Toivotaan, Olivia kohautti harteitaan hieman epäuskoisena. Tärkeintä oli kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi enää salailla asioita...