Ramona laittoi illalla ruokaa kotona - hän oli päättänyt kokata Olivian lempiruokaa, hedelmävoileipiä ja jälkiruoaksi lettuja, toivoen saavansa luotua jonkinlaisen keskusteluyhteyden esikoistyttäreensä. Hän ei ollut vieläkään varma, oliko tyttö vain kiusannut häntä, vai oliko hän ollut tosissaan..

Alissa oli vielä leikkimässä ulkona, ja ehkä hyvä niin, Ramona tuumasi heidän istuessaan pöytään. Hänen ei vielä tarvitsisi tietää mitään näistä asioista.. Ramonaa jännitti ottaa asiaa puheeksi, ja vielä enemmän hän alkoi epäröidä huomatessaan miten hyväntuulinen hänen tyttärensä oli. Olivia selitti innoissaan isälleen joitakin tapahtumia koulusta, paljon normaalia avoimemmin. Ramona tuijotti hiljaa lautastaan. Miten hän ottaisi asian puheeksi suututtamatta jälleen Oliviaa...

Olivia kertoi innostuneesti koulussa järjestetystä fysiikanprojektista ja hänen ja Malenan kehittelemästään työstä. Hänen poskensa punoittivat innostuksesta hänen kuvaillessaan yhtä lailla heidän aikaansaannoksiaan kuin myös työpariaan Malenaa.. Pietu vilkaisi vaimoaan sivusilmällä ja kysyi sitten hymyillen tyttäreltään: -Mikset kutsuisi Malenaa meille vaikkapa syömään jonakin päivänä, olisi mukava tavata hänet! -Todellako? Olivian silmät pyöristyivät hämmennyksestä. Hän vilkaisi äitiään, mutta Ramona tuijotti vain eteenpäin lasittunein silmin. Miten Pietu teki tämän hänelle, eikö hän ymmärtänyt.. Olivia piti saada luopumaan tuollaisesta hömpötyksestä.. -Äidin mielestä se ei nähtävästi olisi mukavaa, Olivia totesi jäätävästi ja nousi pöydästä.

-Ei, odota, Ramona sanoi nopeasti ja yritti tarttua Oliviaa kädestä, mutta tyttö juoksi jo huoneeseensa vetäen kiivaasti oven kiinni. -Enhän minä ehtinyt edes sanoa mitään, Ramona vaikeroi miehelleen. Pietu katsoi häntä hiljaa, muttei vastannut mitään. Ramona huokasi ja alkoi korjata astioita pöydästä. Alissa juoksi samalla sisälle: -Jee, lettuja, hän hihkui ja otti innoissaan ison kasan lautaselleen. -Äiti, mikä on hätänä? hän sitten kysyi nähdessään Ramonan ilmeen. -Ei mikään kultaseni, me vain vähän riitelimme siskosi kanssa, Ramona lohdutti.

-Etkö sinä voisi vain hyväksyä Oliviaa sellaisena kuin hän on? Et voi väittää, etteikö sinulla olisi koskaan käynyt mielessä, josko Olivia ei haluaisikaan seurustella poikien kanssa.. Pietu nousi ylös ja katsoi vaimoaan silmiin. -Minä vain.. minä vain niin toivoisin näkeväni vielä lapsenlapseni, Ramona sopersi hädissään. Eihän hän voinut pelkojaan Pietulle paljastaa.

-Voi rakas, onhan meillä toinenkin tytär, Pietu hymyili vaimolleen. -Niin.. olet kai oikeassa, Ramona tunsi nyt vasta tajuavansa asian. Ei isotäti koskaan ollut hänelle puhunut esikoistyttärestä, vaan tyttärestä yleensäkin.. Hän tunsi miten helpotuksen aalto vyöryi hänen ylitseen. Ehkä kaikki ei ollutkaan pilalla!

Ramona päätti saman tien mennä pyytämään anteeksi tyttäreltään. -Olivia, hän koputti tämän oveen. -Voitaisiinko me vähän jutella? Olen pahoillani siitä äskeisestä, hän jatkoi. Hetken oli hiljaista, mutta sitten Olivia tuli ulos huoneestaan. Vähän aikaa he vain tuijottivat toisiaan. -Olen ollut vähän typerä.. Ramona sanoi hiljaa. -Sinä teet päätökset omasta elämästäsi, en minä, hän jatkoi. -Olen vain ollut huolissani.. ja sinä tiedät kyllä syyn, hän lisäsi painokkaasti katsoen tytärtään silmiin.

Olivia tuijotti häntä ilmeettömänä. -Minä en voi auttaa sinua asiassa, äiti, hän sanoi hitaasti. -Ja on hyvä, jos alat ymmärtää sen vähitellen. Ramona nieleskeli kyyneliään. -Kyllä minä ymmärrän, anna anteeksi, hän kuiskasi. Olivia vain nyökkäsi hiljaa. -Minulla on nyt läksyjä tehtävänä, hän sitten sanoi ja lähti hakemaan kirjojaan.

Olivia istui siskonsa viereen tekemään kotitehtäviään. Miten erilaisia he oikein olivatkaan, Ramona mietti katsellen tyttäriään. Ja kuitenkin he olivat niin hyviä ystäviä keskenään. Jos hänellä itsellään ei olisi tilaisuutta, kertoisikohan Olivia Alissalle hänen tehtävänsä.. Ramonan tulisi keskustella asiasta vielä Olivian kanssa. Tyttö tuntui tällä hetkellä vain niin uskomattoman etäiseltä ollakseen hänen oma lapsensa.. Mitä oikein oli tapahtunut?

 

Arki jatkui hitaasti eteenpäin ja päivät kuluivat. Ramona ei saanut tilaisuutta keskustella Olivian kanssa, tai jotenkin se aina lykkääntyi. Hänestä tuntui aivan kuin kuilu heidän välillään olisi vain kasvanut ja kasvanut. Muutaman kerran kävi niin, että Pietu istui tyttäriensä kanssa iloisesti jutellen keittiössä, mutta Ramonan tullessa paikalle keskustelu hiljeni. Ramona oli varma, että Alissakin vaistosi äitinsä ja isosiskonsa kireät välit.

 

-Voisitko sinä jutella hänen kanssaan? Ramona kysyi Pietulta heidän istuessaan ruokapöydässä kahdestaan eräänä iltana. -Miksi? Pietu kysyi kauhoen ruokaa suuhunsa.

Samalla hetkellä Olivia käveli keittiöön. -Hei isä, oliko hyvä päivä töissä? hän kysyi avaten jääkaapin oven. -Ai miksi, Ramona mutisi Pietulle Olivian selän takana. Pietu kohautti harteitaan. -Kaipa minä voin, hän lupasi.

-Olivia, minulla olisi asiaa.. Pietu aloitti hiljaa Ramonan mentyä jo vuoteeseen. Olivia kohotti katseensa. Miksi isä oli noin vakava?

-Äitiä painaa kovasti se, ettet ole antanut hänelle anteeksi, Pietu sanoi vakavana. -Mutta isä, hän ei selvästi hyväksy minua ja Malenaa! Olivia huudahti surkeana. -Älä ole niin varma, hän on muuttanut mieltään, Pietu yritti. -Miten se noin vain muuttuisi! Jos hänen suhtautumisensa homoseksuaalisuuteen on tuollainen, en minä pysty olemaan hänen kanssaan läheisissä väleissä! Olivia hermostui. -Koeta ymmärtää äitiäsi.. Hän paljasti minulle toivoneensa aina lapsenlapsia, kai se oli kova isku, kun hän joutui nyt luopumaan haaveestaan, Pietu koetti rauhoitella tytärtään. -Sinä tiedät, ettemme me ole enää nuoria, äitisi ja minä, ja Alissan aikuistumista emme edes tiedä saammeko olla näkemässä. Siksi äitisi kai odotti sinulta niin paljon. Mutta hän on hyväksynyt asian nyt, hän vain ei tiedä miten sen sinulle sanoisi. -Saisi tulla itse sen kertomaan, Olivia totesi surkeana. Pietu huokasi. -Hänen on ehkä vaikeaa löytää sanoja. Mutta usko pois, minä ja äitisi rakastamme sinua ja olemme aina tukenasi, tapahtui mitä tapahtui! Hän halasi tytärtään. -Kiitos isä, Olivia kuiskasi ja Pietu näki kyyneliä tytön silmissä.

Juhlien jälkeen oli edessä taas arkista aherrusta. Pietu ei ollut malttanut edes harkita eläkkeelle jäämistä, joten Ramonakaan ei nuorempana halunnut ajatella asiaa, vaan jatkoi työntekoaan entiseen malliin.

Suurin osa asiakkaista oli hänelle tuttuja jo vuosikymmenten takaa, jopa niiltä ajoilta, kun hän nuorena tyttösenä oli Rivervieween muuttanut. Niinpä hän suoritti nykyään lähes kaikki sisustuskeikkansa vanhoille ystävilleen, jotka myös maksoivat mukavia palkkioita joka hommasta. Tänäänkin Ramonan asiakkaana oli hänen vanha ystävänsä vuosien takaa, Lauren. Laurenilla oli neljä jo aikuista lasta, joista kaksi kuitenkin asui yhä kotona. Ramona oli tuskastunut oman kohta aikuisen tyttärensä kanssa kinasteluun ja vuodatti huoliaan ystävälleen..

-En ymmärrä, mikä meidän Oliviaa vaivaa, hän huokasi. -Yritän minä mitä vain, mikään ei käy. Kuinka saisin hänet ymmärtämään, että toivon vain hänen parastaan...

-Voi kuule, tuo teini-ikä on se pahin aika, Lauren naurahti. -Et usko millaisia riitoja täälläkin on käyty, kotiintuloajat ja juomiskokeilut sun muut, niistä epämääräisistä poikaystävistä puhumattakaan! Mutta usko pois, tuo on lyhyt hetki vain elämässä, tulet vielä muistelemaan kaiholla niitäkin aikoja..

Olisikohan noin, Ramona pohti mielessään. Hän epäröi hetken, mutta uskalsi sitten paljastaa huolensa Laurenille: -Ne poikaystävät minua eniten huolettavat. Tai niiden puute... Ja kaikkien ystävien puute, kaiken tuollaisen normaalin teini-ikäisen elämän puute! Jos joskus joutuisinkin tappelemaan kotiintuloajoista tai baariin livahtamisesta, mutta ei, kun Olivia istuu vain kotona kirjojensa ja shakkipöytänsä ääressä tai leikkii pikkusiskonsa kanssa!

-Voi Ramona.. Koskaan ei äiti varmaan ole täysin tyytyväinen, aina sitä jonkun huolestuttavan asian näkee. Ihmiset ovat erilaisia, sinä et ymmärrä vain Olivian kiinnostuksen kohteita, yhtä lailla hän ei ymmärrä miksi sinä olet niin innostunut vaikkapa maalaamisesta, Lauren lohdutti ystäväänsä hymyillen herttaisesti pyöreillä kasvoillaan. -Ole huoleti, kyllä Oliviakin vielä löytää elämänsä miehen, sellaisen, joka hänelle sopii. Tiesitkö sinä muka itse tuon ikäisenä, mitä elämältä halusit? Hän vain kokeilee ja yrittää löytää sen oman tyylinsä.

En, en todellakaan tiennyt, Ramona hymähti mielessään. Tai ehkä luulinkin tietäväni, mutta sitten tapahtui jotakin mikä muutti kaiken.. Ja jotakin mistä hänen tulisi Olivialle pian kertoa. Hänen mielensä oli kuitenkin rauhallisempi Laurenin kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Ehkä Lauren oli oikeassa, ehkä vanhemmilla aina oli liikaa odotuksia lastensa suhteen.

 

Ramona palasi illalla töistä ja näki Olivian istuvan sohvalla katselemassa televisiota. Hän päätti odottaa, kunnes Alissa olisi nukkumassa ja jutella sitten vanhemman tyttärensä kanssa. Pietulla olisi taas myöhäinen esitys illalla, joten siihen olisi hyvä tilaisuus...

Alissa ei malttanut millään mennä nukkumaan, hän halusi välttämättä maalata aloittamansa maalauksen loppuun. Tyttö oli selvästi perinyt äitinsä taiteilijan lahjat, mistä Ramona oli kovin iloinen. Hän oli lahjoittanut Alissalle vanhan maalaustelineensä, ja tuo esine oli tytön kallein aarre. Alissa oli niin kovasti helpompi ja selkeämpi lapsi kuin Olivia koskaan, Ramona mietti jälleen kerran.

-Kultaseni, katsohan kelloa, nyt olisi jo nukkumaanmenoaika, hän huomautti lopulta saadakseen Alissan vuoteeseen. -Sinulla on ensimmäinen koulupäivä huomenna, ethän halua olla väsynyt... Alissa nosti katseensa maalauksestaan ja katsoi hieman epävarmana äitiään. -Saattaako Olivia minut? hän kysyi. -Aivan varmasti, te menette samalla bussilla, Ramona vakuutteli sadannen kerran. -Vaihdapa nyt pyjama päällesi, niin saat hyvänyönsuukon.

Lopulta Alissa kapusi vuoteeseen jännittämään ensimmäistä koulupäiväänsä. Ramona puolestaan jännitti Olivian kanssa käytävää keskustelua...

 

Ramona päätti odottaa hetken, jotta Alissa olisi varmasti unessa. Hän istuutui piirustuspöytänsä ääreen ja alkoi hermostuksissaan maalata. Maalaaminen oli hänelle todellista hermolepoa, se lievitti kummasti stressiä..

Lopulta hän uskoi Alissan nukahtaneen ja kääntyi kohti sohvaa. -Olivia, kultaseni, minulla olisi sinulle asiaa, hän aloitti ja huomasi äänensä värähtävän hieman.

Olivia nousi ja kääntyi katsomaan äitiään ilmeettömänä. -Niin? hän kysyi tuijottaen Ramonaa. Voi, kunpa osaisin lukea, mitä tuon ilmeen taakse kätkeytyy, Ramona pohti katsoessaan tyttärensä katsetta. Miten osaisin valita sanat nyt oikein...

-Minun on kerrottava sinulle eräs asia. Tämä on salaisuus, jota en ole kertonut... tai siis.. edes sinun isäsi ei tiedä tästä, Ramona aloitti nieleskellen.

-Kun minä olin sinun ikäisesi.. Tai vähän vanhempi... Olin juuri täyttänyt 18 silloin... Minä sain kuulla jotakin menneisyydestäni. Minä kasvoin isoäitini kanssa, kuten olen kertonut, ja luulin, että vanhempani olivat kuolleet onnettomuudessa, mutta minulle selvisi silloin jotakin muuta... Ramona takelteli sanoissaan, mutta päästyään alkuun hän kertoi rauhassa, keskeyttämättä koko kertomuksen.

Lopetettuaan hän kääntyi katsomaan tytärtään. -Niin, nyt sinä siis tiedät tämän salaisuuden. Tämän vuoksi minä olen ollut niin huolissani siitä, kun sinä olet yksinäinen, Ramona vielä lisäsi nopeasti. -Minä toivoisin sinun löytävän jonkun mukavan pojan, jonka kanssa voisit olla onnellinen ja... ja jatkaa sukumme tehtävää, hän sanoi arasti ja odotti tyttärensä reaktioita.

Olivian kasvot vetäytyivät ryppyyn ja hän veti syvään henkeä. -Kuvitteletko sinä todella, että tuollaisen hölynpölyn avulla saisit minut muutettua sellaiseksi, kuin sinä haluat! Äiti, tuo oli aivan surkea yritys! Olivia näytti kiehuvan raivosta. -Miten sinä kehtaat!

Ramona kauhistui. Hän ei ollut odottanut sentään tätä, Olivia ei uskonut häntä, tämä luuli hänen keksineen kaiken vain saadakseen Olivian muuttumaan sellaiseksi kuin hän itse halusi.. -Olivia rakas, kuuntele minua! hän nousi ylös ja kiirehti tyttärensä luokse.

-Tämä on totta, ihan todella, sinun täytyy uskoa minua! Minäkin olin järkyttynyt kun kuulin kaiken, mutta ajatukseen voi sopeutua, tiedän että tämä kuulosta hullulta, mutta.. mutta... ei minulle jäänyt muita vaihtoehtoja, Ramona tunsi kyyneleen kihoavan silmänurkkaansa.

Olivia pysähtyi ja katsoi äitiään. Hänen kiukkunsa alkoi hieman laantua, hän ei ollut koskaan nähnyt äitinsä itkevän ja se pysäytti hänet. -Äiti, rauhoitu, jutellaan vähän asiasta, hän sanoi tasaisemmalla äänellä ja halasi äitiään.

-Mutta jos tuo on totta, niin miksi se on niin ehdottoman tärkeää? hän kysyi molempien vähän rauhoituttua. -Mikä on se tehtävä, josta puhuit, jota varten sukumme, tai siis sinun alkujaan, on pitänyt muuttaa toiselle puolen maailmaa?

Olivia kuulosti hyvin epäilevältä ja yritti selvästi saada myös Ramonan kyseenalaistamaan kertomustaan. Ramona tajusi itsekin, että kertomus kuulosti hölmöltä, ja olihan hän itsekin aina hieman epäillyt sen paikkansapitävyyttä. -Minä en tiedä, hän henkäisi hiljaa. -Mutta minä olen alkanut vanhemmiten uskoa siihen enemmän ja enemmän, ja toivon, että sinäkin teet niin, hän katsoi tytärtään. -Minä uskon, että se tehtävä vielä paljastuu, tai sitten se ei ole meidän tarkoituksemme tietää siitä, hän puheli katsellen lattiaan. -Mutta kyllä sinä löydät vielä pojan, jota todella rakastat, hän lisäsi sitten lempeällä äänellä.

Tämä sai jo rauhoittuneen Olivian kiukustumaan uudelleen. -Tajuatko miltä se tuntuu, kun joku toinen suunnittelee sinun elämääsi?! hän huusi kiukuissaan. -Mukavan pojan, pojan ja pojan - etkö sinä muuta ajattele!? Mitä jos minä en halua löytää ketään poikaa, sinunko takiasi minun on niin tehtävä!

Ramona katsoi kauhuissaan. -Mutta Olivia.. Toki sinä haluat. Sinun täytyy...Vaikka et nyt, niin ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Vanhanakin voi vielä hankkia lapsia, kuten minä ja isäsi, se vaan ei aina ole niin helppoa.. Mutta sinun tulee synnyttää tytär, ja kertoa tämä kaikki hänelle jonakin päivänä. Siihen tarvitaan myös miestä, hän vielä lisäsi. -Äiti, sinä et nyt tajua, minä en pidä miehistä! Ja sitä asiaa et sinä pysty muuttamaan! Olivia huusi, käännähti kannoillaan ja juoksi pois. Hän tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. Samalla hetkellä, kun hän oli asian sanonut ääneen, oli se varmistunut hänelle itselleenkin, vaikka oli hän sen sisimmässään koko ajan tiennyt.

-Olivia odota, mitä sinä tarkoitat ettet pidä, Ramona yritti avuttomalla äänellä, mutta turhaan. Hän lysähti istumaan piirustuspöytänsä ääreen väsyneenä ja pettyneenä eikä tiennyt mitä ajatella.

Olivia oli juossut suoraan huoneeseensa ja vetänyt oven perässään kiinni. Ramonaa ei nukuttanut tippaakaan ja hän siirtyi sohvalle istumaan, käynnisti television, mutta ei nähnyt kuitenkaan mitään mitä siellä esitettiin. Hän istui samassa asennossa Pietun tullessa töistä kotiin, eikä edes huomannut Pietun istuvan hänen viereensä sohvalle. -Rakas, mikä hätänä, sinähän olet ihan tolaltasi, Pietu huolestui.

-Me riitelimme Olivian kanssa, Ramona aloitti vilkaisten puolisoaan. Nyt hän kaipasi tämän tukea... -Me keskustelimme taas Olivian elämästä ja tulevaisuudesta, hän kertoi varoen paljastamasta liikaa. -Ja Olivia suuttui minulle aivan kamalasti.. Hän sanoi... hän sanoi... että.. häntä eivät kiinnosta miehet, Ramona nieleskeli. Pietu katsoi häntä suu ammollaan, mutta tokeni nopeasti järkytyksestään.

-Voiko se olla totta, sanoiko hän niin vain kiusalla, Ramona kyseli hiljaa. -Minä luulen, että hän vain halusi ärsyttää sinua, mutta vaikka hän olisikin tosissaan, mitäpä sitten, Pietu rauhoitteli vaimoaan. -Hän on meidän tyttäremme ja meidän on tuettava häntä kaikessa, mitä hän elämässään tekeekään. Minulle on aivan sama, rakastaako hän miestä vai naista, kunhan hän on onnellinen, ja uskon sinun ajattelevan samoin kun vähän rauhoitut, Pietu puheli ja veti Ramonan kainaloonsa.

Niin, eihän Pietu voinut ymmärtää miksi hän tällä tavalla reagoi, Ramona mietti, ja nojautui miehensä olkapäätä vasten. -Vai mitä kultaseni? Pietu kysyi Ramonalta. -Jutelkaa huomenna, kun olette molemmat rauhoittuneet, katsotaan, mitä Olivia sitten sanoo. -Etköhän ole oikeassa, niin kuin aina, Ramona pakotti itsensä hymyilemään.

-Minun viisas vaimoni, Pietu hymyili ja suikkasi suukon Ramonan suulle. -Mennäänpäs sitten nukkumaan, huomenna kaikki näyttää varmasti paremmalta!

Seuraavana aamuna Olivia oli jo aikaisin hereillä. Oli Alissan ensimmäinen koulupäivä, ja hän oli luvannut mennä kouluun yhdessä siskonsa kanssa. Olivian mielessä kummitteli yhä eilinen riita Ramonan kanssa, hän nieleskeli kyyneliä samalla kun yritti saada aamiaistaan alas. Hän ei pitänyt riitelystä, ei ollenkaan, mutta hän ei pystynyt myöskään muuttumaan kenenkään muun tahdon mukaan. Hän oli jo niin pitkään kamppaillut yksin ajatustensa kanssa, ja nyt kun hän oli uskaltanut kiukuspäissään sanoa ääneen pelkäämänsä asian, oli se muuttunut niin todelliseksi... Hän ei pitänyt pojista, hän oli kiinnostunut tytöistä. Hän oli lesbo, homoseksuaali. Eivätkä hänen vanhempansa selvästi hyväksyisi asiaa, tai ei äiti ainakaan...

Alissa nousi ylös ja juoksi keittiöön. -Olivia, saatathan sinä minut, hän kysyi suuret silmät huolta täynnä. Olivia pyyhkäisi äkkiä silmäkulmiaan, mutta Alissa ei onneksi huomannut mitään. -Tottakai, hän vastasi hymyillen. -Käyn vain suihkussa vielä ja pakkaan tavarani.

Samalla Ramonakin kiirehti keittiöön ja juoksi halaamaan Alissaa. -Voi, minun pikku tyttöseni on jo koululainen, meidän vauva, hän hössötti.

Kun tytöt olivat valmiina, he lähtivät yhdessä odottamaan koulubussia. Olivia ei ollut vilkaissutkaan äitiään koko aamuna, mutta myös Ramona oli varonut katsomasta Oliviaa.

Siskokset istuivat vierekkän koulubussin etupenkille. Oliviaa alkoi hymyilyttää, kun hän muisti oman ensimmäisen koulupäivänsä.. Hän ei ollut myöntänyt sitä, mutta kyllä häntäkin oli vähän jännittänyt! -Tullaanhan me yhdessä poiskin? Alissa varmisti vielä siskoltaan. -Minä voin odottaa sinua, Olivia lupasi.

 

Tyttöjen lähdettyä kouluun Ramonankin työpäivä alkoi - hän oli tosin koko päivän niin omissa ajatuksissaan, ettei työnteosta tahtonut tulla mitään. Hänen ajatuksensa seikkailivat isoäidissä ja tulipalossa, isotädissä, Oliviassa ja tämän paljastuksessa...

Saatuaan työnsä valmiiksi Ramona tunsi ensimmäistä kertaa hermostuvansa asiakkaaseensa. Hän oli suunnitellut nuorelle näyttelijänaiselle olohuoneen sisustuksen, mutta nainen ei selvästi näyttänyt tietävän itsekään mitä halusi, eikä tuntunut kelpuuttavan mitään Ramonan ratkaisua. Vai johtuiko se vain siitä, että Ramonan oli niin kovin vaikeaa keskittyä työntekoon..

Hermostuksissaan hän joutui sanomaan asiakkaalleen, että lähtisi nyt kotiin ja jatkaisi hommaa mieluummin vaikka huomenna. Huhhuh, olisikohan hänen aika jäädä eläkkeelle töistä...

 

Alissan ensimmäinen koulupäivä oli ollut menestys - hän tuli heti koulusta mukanaan uusi ystävä, Asser. Ainakin toinen hänen tyttäristään oli sosiaalinen ja normaali, Ramona mietti katsellessaan Alissan ja Asserin hippaleikkiä. Samassa hän jo häpesi omia ajatuksiaan, ei tyttärestään saanut noin ajatella!

 

Olivia puolestaan oli vain saattanut Alissan kotiin ja lähtenyt käymään Malenan luona. Häntä hermostutti, sillä hän oli päättänyt uskaltautua tunnustamaan myös Malenalle ajatuksensa tänään. Jos hän olikin tulkinnut väärin Malenan ajatukset... Hän ei kuitenkaan kestänyt enää tätä salailua ja epätietoisuutta. Vaikka hän olikin riitaantunut äitinsä kanssa pahasti, tavallaan hänen olonsa oli keventynyt, kun hän oli saanut sanottua asian ääneen.

Malena jutteli iloisesti tavalliseen tapaansa, kunnes huomasi Olivian vaitonaisuuden. -Mikä sinua painaa? hän kysyi huolestuneelta. Olivia veti syvään henkeä.. Miten hän tämän ilmaisisi. -Minä.. minä olen vähän miettinyt.. hän mutisi. -Minusta tuntuu, että minä en ole ihan tavallinen, minusta tuntuu, että minä olen ihastunut.. ihastunut sinuun, Olivia sopersi hädissään.

Hänen yllätyksekseen Malena purskahti nauruun. -No olenhan minä sen tiennyt, hän naurahti. -Niin minäkin tykkään sinusta. Olen tykännyt jo kauan, hän lisäsi hymyillen.

-Todellako, Olivia kohotti katseensa ja uskalsi katsoa Malenaa silmiin. -Ihan todella. Eikä se minusta ole mitään epänormaalia. Kai kaikki saavat tykätä kenestä haluavat, Malena sanoi hiljaa katsoen suoraan Olivian silmiin.

-Voi, et tiedä miten helpottavalta tämä tuntuu! Olivia huudahti ja hypähti halaamaan Malenaa. -Alkuun en ollut asiasta ihan varma, sitten jotenkin yritin kieltää sen itseltäni, en tiennyt mitä sinä ajattelisit, mutta nyt.. Ihan kuin kivi olisi tippunut sydämeltäni!

-Voi Olivia.. Malena nauroi ja otti Oliviaa käsistä. -Ei se ihan helppoa ole. Kyllä minäkin pitkään mietin, mitä vanhempani sanovat asiasta, mutta sitten mietin, etten pysty elämään valheessa, hän kertoi.

-Mitä he sanoivat? Olivia kysyi uteliaasti. -Eipä paljon mitään, Malena kohautti harteitaan. -Tai alkuun hei eivät uskoneet minua, ajattelivat että se on ohimenevää hulluttelut - mutta eivätköhän he asian ole jo hyväksyneet. Ja muutenkin - ei se ole heidän asiansa, hän sitten naurahti. -Sinun ja minun. Hän katsoi Oliviaa pitkään. -Saanko minä suudella sinua? hän kysyi sitten hiljaa. Olivia tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. Hän kykeni vain nyökkäämään.

Kun heidän huulensa koskettivat toisiaan, Olivia tunsi pakahtuvansa onnesta. Hän ei välittänyt enää vanhemmistaan ja heidän mielipiteistään, vain tällä hetkellä oli merkitystä...

-Minun on kyllä mentävä nyt, hän pakottautui lopulta sanomaan. -Riitelin vähän äidin kanssa eilen.. juuri tästä asiasta, hän paljasti, mutta ei viitsinyt kertoa enempää, vaikka epäilikin erittäin vahvasti Ramonan kertomuksen todenperäisyyttä. -Eiköhän se helpota.. ajan kanssa, ehkä heillä menee vähän aikaa sopeutua ajatukseen, Malena lohdutti. -Toivotaan, Olivia kohautti harteitaan hieman epäuskoisena. Tärkeintä oli kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi enää salailla asioita...

 

Pian koitti Alissan ensimmäinen syntymäpäivä, ja tällä kertaa Ramona päätti järjestää juhlat, nyt kun heillä oli uusi kotikin, oli sinne mukava kutsua ihmisiä! Hän tosin kutsui ainoastaan lähimmät ystävät, Pietun aikuiset lapset Susien ja Triggerin sekä pari muuta sukulaista. Ramona kannusti Oliviaa kutsumaan juhliin koulukavereitaan, mutta tyttö ei ollut innokas. Ei kai sitä toista voi pakottaakaan sosiaaliseksi, Ramona huokasi. Tätä menoa Olivia jäisi ikisinkuksi, eihän hän koskaan tutustuisi kehenkään mieheen, kun ei tyttöihinkään!

Vieraat saapuivat kutsuttuun aikaan ja ihastelivat heidän uutta kotiaan. Ramona käski Olivian esitellä sisaruspuolilleen omaa huonettaan, mutta tyttö näytti vain seisovan nyreänä sivussa ja vastailevan ainoastaan, jos häneltä kysyttiin jotakin.

-No niin, sitten on Alissan vuoro puhaltaa kynttilät sammuksiin, Ramona touhusi ja sai Olivian innostumaan vähän enemmän. Pikkusiskoaan hän rakasti, suorastaan palvoi, ja oli innokas kaikesta Alissaan liittyvästä. Vieraat kerääntyivät ruokapöydän ympärille ja Ramona puhalsi salaa kynttilät sammuksiin Alissan puolesta.

-Jee, Alissa osasi jo puhaltaa itse, Olivia riemuitsi.

Alissa kasvoi pieneksi tummahiuksiseksi ja ruskeasilmäiseksi taaperoksi - oli tällä enemmän hiuksia, kuin taaperona kaljulla Olivialla, mutta melko vähän kuitenkin, Ramona mietti. Tumma ja hieman pyöreäposkinen Alissa oli kyllä ulkonäöltään aivan vaalean ja luisevan Olivian vastakohta, ei olisi uskonut tyttöjä sisaruksiksi. Alissassa tulivat paljon selkeämmin esille Ramonan egyptiläiset geenit..

-Tulkaa ottamaan kakkua, Ramona touhusi. Pietun täytyi joutua jo töihin, hänen työvuoronsa alkaisi kohta. -Harmi, että minun pitää mennä, Pietu harmitteli ja suikkasi suukon vaimonsa poskelle. -Pitäkää hauskaa!

Ja ihan hauskat juhlat heillä olikin, pikkuinen Alissa keräsi vierailta ihailevia katseita ja hurmasi kaikki hymyllään ja huomionhakuisuudellaan. Niin täysin eri maata kuin yksin viihtyvä siskonsa, Ramona pohti.

 

Illalla vieraat lähtivät ja Ramona jäi siivoilemaan juhlien jälkiä. Olivia ei ollut vieläkään osoittanut tippaakaan sosiaalisuutta vieraita kohtaan, hän harmitteli. Olivia varttuisi pian teini-ikään, ja kyllä häntä kohta saisivat jo pojatkin alkaa kiinnostaa.. Miten hän voisi kertoa Olivialle tätä koskevista vaatimuksista ja odotuksista, jos tyttö näytti pelkäävän toisia ihmisiä?

Ramona kurkisti Alissan huoneeseen ja näki tyttöjen leikkivän yhdessä lattialla. Olisipa Olivia yhtä innokas muidenkin lasten kanssa, hän huokasi. -Olivia, Alissan täytyy mennä nyt nukkumaan. Onhan sinun läksyt tehty? hän kysyi, vaikka tiesi kysymyksensä turhaksi. Olivia ei ikinä jättäisi läksyjään tekemättä, koulutehtävien hoitaminen oli hänelle kaikki kaikessa.

-Tottakai, Olivia vastasikin, nousi ylös ja halasi vielä pikkusiskoaan. -Hyvää yötä Alissa!

Saatuaan molemmat tytöt nukkumaan Ramona lueskeli vielä hetken sohvalla. Hän kuuli oven käyvän ja näki Pietun tulevan töistä. Mies näytti jotenkin erilaiselta, hänen hiuksensa olivat aivan  harmaat.. Aivan, tänäänhän oli ollut myös Pietun syntymäpäivä! Ramona oli aivan unohtanut, eikä Pietu ollut itse muistuttanutkaan! -Hyvää syntymäpäivää rakas, Ramona kiirehti halaamaan miestään. -Mikset sinä muistuttanut minua! -Mitäpä sitä juhlimaan vanhuuteen astumista, Pietu totesi hieman alakuloisesti. -Vanha harmaa ukko ja nuorempi lapsista ei ole edes koulussa vielä.. -Höpsistä, sinä olet vielä ihan virkeä ja nuorekas! Ramona vastusteli.

 

Pietu oli kyllä hyväkuntoinen ikäisekseen, hän jaksoi ihailtavan hyvin hoitaa pientä Alissaa ja jäi hänellä aikaa vielä intohimolleenkin, kitaransoitolle. 

 

Ramona oli jonakin päivänä varovasti ehdottanut Pietun eläkkeelle siirtymistä, mutta Pietu ei halunnut keskustellakaan asiasta. -Ei missään nimessä! tämä kivahti. -En minä mikään ikäloppu vielä ole! Haluan turvata tytöilleni hyvän elämän, eikä sitä rahaa kasva puissa! Teen töitä niin pitkään, kuin minussa henki pihisee, mies uhosi. Ramona oli hieman huolissaan Pietun jaksamisesta, mutta ei viitsinyt enää puuttua asiaan. Ja musiikkihan oli Pietun intohimo, yhä edelleen hän jaksoi elätellä toiveita rokkitähteydestä, vaikka harva rokkari kai enää Pietun iässä kovin suosittu oli. Pietun suosio tuntui kylläkin kasvavan päivä päivältä.. Tavallaan Ramona ihaili Pietun sinnikkyyttä, vaikka samalla pelkäsikin suosion mukanaan tuomaa kuuluisuutta. Hän ei ollut enää heidän perheessään ainoa "julkkis", vaan heidän perhettään seurattiin sekä menestyneen muusikon että kaupungin ykkös-sisustussuunnittelijan vuoksi. Kaksin verroin enemmän julkisuutta... Tästä puolesta Ramona ei pitänyt!

Ja niin päivät kuluivat hiljalleen ja pian koitti myös Olivian syntymäpäivä. Olivia ei tietenkään halunnut mitään suuria juhlia, eikä suostunut koulukavereitaan kutsumaan äitinsä pyynnöistä huolimatta. Niin juhlia vietettiin taas vain oman perheen kesken, Susie ja Trigger olivat tietenkin mukana. Pietulla oli jälleen iltavuoro töissä, mutta hän lupasi yrittää lähteä vähän aiemmin kotiin. Kun Pietua ei kuitenkaan kuulunut, käski Ramona Oliviaa puhaltamaan jo kynttilät sammuksiin.

Ja Olivia puhalsi kaikki yhdellä puhalluksella. -Nyt saat toivoa jotakin, Ramona hymyili hänelle. -Minä toivon, että minusta tulisi isona superhyvä vakooja! Olivia sanoi virnistäen. Ramona kohotti kulmiaan, mutta ei viitsinyt sanoa asiaan mitään. Vai sellainen oli hänen tyttärensä salainen haave.. Ilmankos hän vietti niin paljon aikaa kirjojensa sun muiden parissa!

Oliviasta kasvoi sievä, vakavannäköinen nuori teinityttö. Ja niin vähän aikaa siitä on, kun vasta synnytin esikoiseni, Ramona mietti kyynel silmässään...

 

Olivia viihtyi onneksi sisarpuoltensa seurassa jo paremmin, vaikka aika lailla istuikin hiljaa ja kuunteli toisten juttelua. Ehkä hän muuttuu avoimemmaksi pikku hiljaa vanhemmiten, Ramona toivoi.

Pian ovi kävi ja Pietukin kiirehti kotiin. -Anteeksi, oli pakko harjoitella yksi biisi kunnolla huomiseen esitykseen, hän pyyteli ja halasi teini-ikäistä tytärtään. -Etkö voisi vähän rauhoittaa, Ramona pyysi hiljaa mieheltään, mutta tämä ei vastannut vaan istui lastensa kanssa pöytään maistamaan kakkua.

 

Syntymäpäivien jälkeen elämä jatkui jälleen tasaisena virtana.. Pietu työskenteli illat, hoiti Alissaa päivät ja harjoitteli kitaransoittoa kaikki ajat, mitkä vain ennätti.

Hän opetti Alissaa innokkaasti puhumaan ja jaksoi touhuta taaperon kanssa koko päivän, ja silti työskennellä vielä yömyöhään. Ramona hämmästeli miehensä sinnikkyyttä, mutta ei viitsinyt enää ehdottaa muutosta asioihin.

Alissa oli onneksi helppo lapsi, häntä oli helppo miellyttää ja hän nukkui ja söi hyvin säännöllisesti kellon mukaan.

Ramona jatkoi työntekoaan innokkaana, hän haastatteli kaikki asiakkaansa tarkkaan miellyttääksen heidän silmäänsä ja teki huolelliset mittaukset ennen suunnitelmiensa toteuttamista. Hän ansaitsi jo joka keikasta melko hyvin, yleensä tyytyväiset asiakkaat maksoivat suuria bonuksiakin.

 

Olivia puolestaan jatkoi nyt lukioon siirryttyään ahkeraa opiskeluaan. Hän teki aina läksynsä tunnollisesti, luki ja opiskeli ylimääräistäkin.

Vapaa-ajallaan hän nautti edelleen shakin pelaamisesta - hän kuului edelleen shakkikerhoon, joka järjesti aika ajoin turnauksia, joihin Oliviakin osallistui. Toisaalta oli hyvä, että shakkikerhon kautta Olivia oli tekemisissä toisten kanssa, Ramona pohti, mutta ikävä kyllä muut shakki-intoilijat sattuivat olemaan hänen ja Pietun ikäisiä, jo vanhempaa väkeä!

Olivia oli myös innokas hoitamaan pientä siskoaan. Siitä sulkeutuneisuudesta, jonka Ramona havaitsi tyttäressään usein muiden seurassa, ei näkynyt jälkeäkään tämän leikkiessä ja touhutessa pikkusiskonsa kanssa!

Olivia innostui myös ruoanlaitosta ja siitä alkoikin kehittyä hänen ja Ramonan yhteinen harrastus. Ramona neuvoi ja opasti Oliviaa laittamaan ruokaa, ja samalla he saivat vaihdettua päivän kuulumiset. Ramona uteli aina varovasti Olivian koulupäivistä ja kavereista, hän odotti kiihkeästi kuulevansa edes pienen vihjeen jostakin mukavasta pojasta...

 

Eräänä päivänä Ramona päätti ottaa asian puheeksi heidän puuhaillessaan yhdessä keittiössä. -Miten koulussa sujuu? hän aloitti, kuten aina ennenkin.

-Hyvinhän se aina sujuu, Olivia vastasi hymähtäen. -Entäs koulukavereiden kanssa? Ramona jatkoi varoen. -Miten niin? Olivia valpastui. -Ei kun ajattelin vain, sinä kovin harvoin puhut ystävistäsi, Ramona kohautti harteitaan.

-No ne ovat monet niin...epäkypsiä, Olivia huokasi. -Millä lailla? Ramona jatkoi uteluaan. Olivia istui pöytään. -No ne ovat kiinnostuneita ihan eri jutuista kuin minä, ne meikkaavat ja puhuvat vain vaatteista ja elokuvista ja musiikista ja pojista, niin pinnallisia! Olivia ähkäisi. -Etkö sinä sitten ole kiinnostunut sellaisista asioista? Tarkoitan, että eikös se olisi aika normaalia sinun ikäisellesi? Ramona kysyi. -Tarkoitatko, että minä olen jotenkin epänormaali? Olivia kysyi terävästi. -Ei, en tietenkään, minä vain ihmettelen.. eikö sinua yhtään kiinnosta toisten seura, olen vain vähän huolissani sinusta, ettet sinä ole yksinäinen, Ramona sopersi hädissään.

Hetken he vain istuivat tuijottamassa toisiaan. -En, minä en ole yksinäinen. Minä viihdyn yksin niin kauan, kunnes löydän sopivaa seuraa, Olivia vastasi sitten omituinen ilme kasvoillaan.

Ramona päätti jättää aiheen tällä kertaa sikseen. Hän ei osannut yhtään sanoa, mitä hänen tyttärensä mielessä liikkui, Olivia oli niin.. sulkeutunut. Ja hän kiivastui oikeastaan heti, kun Ramona edes yrittikään udella mitään..

 

Olivia ei paljastanut Ramonalle, että hänellä oli yksi ihminen, jonka seurasta hän nautti, ja jonka seurassa viihtyi. Malena vaikutti hyvin fiksulta ja hauskalta tytöltä, juuri sellaiselta ihmiseltä, jollaista Olivia elämäänsä kaipasi. Malenakaan ei viihtynyt niiden pinnallisten kikattelijoiden joukossa, vaan oli mieluummin omissa oloissaan, luki tai teki koulutehtäviään välitunneilla. Olivia yritti vaivihkaa kaikkensa, jotta Malena olisi huomannut hänet.. Hän kun vain ei ollut mikään keskipisteeseen hakeutuja, joten se ei ollut aivan helppoa. Ne kerrat, kun hän istui Malenan kanssa ruokapöydässä tai teki jotakin ryhmätyötä hänen kanssaan, piirtyivät hänen mieleensä hyvin selkeinä.. Hän mietti ja muisteli iltaisinkin kaikkea, mitä Malena oli sanonut.

Eräänä päivänä Malena kutsui Olivian koulun jälkeen luokseen, ja Olivia oli hyvin innoissaan ja iloinen! Yhdessä viettämänsä iltapäivän aikana Olivia huomasi heidän tulevan erittäin hyvin juttuun Malenan kanssa - koskaan hän ei ollut tavannut ketään, jonka kanssa oli näin helppo jutella, Malena ymmärsi kaiken lähes puolesta lauseesta! Hänen kanssaan pystyi keskustelemaan muustakin kuin pojista, elokuvista, meikeistä ja muusta turhuudesta...

Malena oli hyvin sieväkin, Olivia mietti hymyillen katsellessaan tytön innokasta kertomusta. Eikä Malena totta tosiaan välittänyt toisten mielipiteistä, hän uskalsi olla juuri sellainen kuin halusikin olla! Malenan kanssa aika vierähti kuin siivillä.. Olivia tunsi olevansa hyvin onnellinen, tällaista tunnetta hän ei koskaan muistanut kokeneensa. Hän ei malttanut odottaa seuraavaa päivää, jolloin näkisi taas Malenan..

 

Olivia ei oikeastaan tiennyt syytä, mutta hän ei kertonut edes Malenasta äidilleen mitään. Jotenkin hän halusi pitään Malenan vain omanaan, jakamatta häntä kenenkään muun kanssa. Malena oli hänen salaisuutensa...

Niinpä pian kun Alissan seuraava syntymäpäivä koitti, yritti Ramona jälleen houkutella Oliviaa kutsumaan ystäviään juhliin - ja tietenkin turhaan. Samana päivänä myös Ramona sattui vanhenemaan, mutta hän ei tahtonut tehdä siitä mitään numeroa, vaan tahtoi keskittyä juhlimaan tyttärensä syntymäpäiviä. Ramona oli kutsunut tietenkin sisarpuolet Susien ja Triggerin juhliin, mutta lisäksi myös muutaman töissään tapaamansa nuoren miehen, toivoen salaa Olivian tutustuvan näihin. Hän huomasi Olivian vilkaisevan itseään oudosti kun nuoret miehet tulivat sisään, mutta oli kuin ei huomaisi mitään ja toivotti iloisena miehet tervetulleeksi. Oliko hän näin läpinäkyvä, huomasiko Olivia...

Pian Ramona unohti mietteensä nostaessaan Alissan puhaltamaan kakun kynttilöitä sammuksiin.   

Oliviakin oli unohtanut asian hurratessaan iloisena pikkusiskolleen. Ei äiti häntä pystyisi pakottamaan kenenkään kanssa ystäväksi, hän samalla mietti. Ei, vaikka kuinka yrittäisi..

Ja pikkuisesta Alissasta kasvoi herttainen kouluikäinen tyttö. Hän oli paljon sosiaalisempi ja avoimempi kuin isosiskonsa, hän istui heti innoissaan vieraiden kanssa pöytään jutustelemaan ja nauroi kovalla äänellä.

Ramona yritti tutustua muutamiin vieraista - hän oli kutsunut muun muassa Lenni-nimisen nuoren miehen, jolle oli sisustanut viime viikolla uuden makuuhuoneen. Hän vilkuili samalla Oliviaa ja mietti, onnistuisiko esittelemään nuoret toisilleen. Olivia oli kuitenkin jo kadonnut jonnekin, varmaan omaan huoneeseensa - Ramona taisi olla sittenkin vähän turhan läpinäkyvä yrityksissään.

 

Illalla vieraiden jo lähdettyä perheen naiset seisoivat yhdessä juttelemassa keittiössä. Myös Olivia oli ilmestynyt heti huoneestaan, kun ulko-ovi oli sulkeutunut viimeisen vieraan jäljiltä, hän oli kuin eri ihminen pikkusiskonsa seurassa!

Ramona ei ollut maininnut tytöille, että myös hänen syntymäpäivänsä olivat tänään, ja tytöt näyttivätkin hieman kauhistuneilta nähdessään äitinsä vanhenevan jo harmaahiuksiseksi vanhukseksi...

Ramonasta tuntui kamalalta nähdä erityisesti Olivian järkyttynyt ilme - mitähän tyttö mahtoi miettiä katsoessaan äitiään noin kauhuissaan. Varmasti hänen luokkakavereidensa vanhemmat olivat nuorempia, Alissan tulevista luokkakavereista puhumattakaan...

Voi, kunpa hän ehtisi vielä nähdä molempien tyttäriensä aikuistuvan, Ramona toivoi syvällä sisimmässään. Miten paljon hän heitä rakastikaan... Samalla hän tiesi, että pian olisi aika paljastaa Olivialle hänen salaisuutensa.

 

 

 

 

Seuraavien päivien kuluessa Ramona viimeistään varmistui raskaudestaan: hänen vatsansa alkoi turvota suuremmaksi ja suuremmaksi, Oliviaa odottaessa se ei tosiaan ollut näin suuri! Ramona jäikin lähes heti äitiyslomalle töistä, myös Pietu kannusti häntä tekemään niin, sillä tuleva isä oli huolissaan vaimonsa ja vauvan terveydestä. Ramona pääsi taas kuluttamaan enemmän aikaa kotona puuhastellen: hän keskittyi puutarhansa hoitamiseen ja ehti kerrankin tehdä kunnolla kotitöitä.

Ramona meni illalla kitkemään rikkaruohoja puutarhastaan, kun havahtui jo tutuksi tulleeseen salamavalon räpsähdykseen. Hän kohottautui äkkiä ylös ja huomasi hyvin ilkeän näköisen paparazzin seisovan takanaan ja räpsivän kuvia Ramonan kasvaneesta vatsasta.

-Saisinko pari kommenttia, odotatteko tyttöä vai poikaa? paparazzi alkoi kysellä ja kaivoi muistilehtiön esille. -Eikö teidän miehenne ole jo melko vanha, kuinka vanha tarkalleen? hän jatkoi tivaamista. -Häivy, tai soitan poliisille, Ramona kivahti ja kiirehti sisälle.

Hän juoksi suoraan Olivian huoneeseen, ja näki tytön nukkuvan sikeästi omassa vuoteessaan. Mitähän muuta hän oli epäillyt? Miksi nuo paparazzit saivat hänen olonsa näin epämukavaksi... Ramona huokasi ja sulki Olivian huoneen oven. Tytöllä olisi huomenna ensimmäinen koulupäivä, hänen täytyisi saada nukkua kunnolla.

-Mikä hätänä? television ääressä istuva Pietu kysyi nähtyään vaimonsa ilmeen. -Ne paparazzit taas, Ramona huokasi. -Älä sinä niistä välitä, tässä pikkukaupungissa on niin vähän jutunaiheita että kaikki täytyy käyttää hyödyksi, Pietu lohdutti häntä. -Niinpä kai, Ramona vastasi hiljaa. Vaikka aikaa oli kulunut jo paljon, hän ei silti ollut unohtanut menneisyyttään... Saattoivatko jotkut tässä kaupungissa tietää hänestä jotakin, mitä hän itsekään ei tiennyt? Ajatus oli kalvanut häntä koko ajan enemmän ja enemmän viime aikoina. Miksei isotäti ollut kertonut mitään tarkemmin? Olivia kasvoi koko ajan, kohtahan hänen tulisi kertoa salaisuutensa Olivialle, mutta miten Olivia uskoisi mitään näin epätodellista ja epäselvää?

-Mennään nukkumaan kultaseni, koeta unohtaa nyt tuollaiset ikävät asiat, Pietu lohdutti vaimoaan ja talutti tämän makuuhuoneeseen. Pyörittyään sängyssä murehtien aikansa Ramonakin kuitenkin nukahti sikeään uneen miehensä viereen.

Seuraavana päivänä oli Olivian ensimmäinen koulupäivä ja Ramona heräsi aikaisin laittamaan aamiaista tyttärelleen. Kylläpä vatsa tuntui jo pinkeältä ja suurelta, hän mietti kävellessään kylpyhuoneeseen. Tämä lapsi on varmasti paljon suurempikokoinen kuin Olivia oli syntyessään, olisikohan poika...

Ramona voi myös paljon huonommin kuin edellisen raskautensa aikana: aamuisin hänen oli mahdotonta saada alas mitään muuta kuin teetä. Hän istui siemailemassa aamuteetään ja katseli, kun hänen toistaiseksi ainoa tyttärensä valmistautui ensimmäiseen koulupäiväänsä.

-Jännittääkö sinua? Ramona kysyi varmaan kymmenennen kerran. -Minua varmaan jännittää enemmän, hän sitten lisäsi, myös varmaan kymmenennen kerran. -Ei, minä osaan jo melkein kaiken valmiiksi, Olivia vain totesi tyynesti. Hän oli odottanut koulun alkua jo pitkään, sillä hän oli ikäisekseen hyvin fiksu ja näppärä tyttö ja halusikin oppia uutta. Välillä tyttö tuntui jopa liian kiinnostuneelta kirjoista, shakin peluusta, palikoilla rakentelusta sun muusta, eikä hän juuri ollut tutustunut muihin lapsiin. Eiköhän koulu korjaisi tämän asian, Ramona mietti.

-Nyt bussi tuli, minun pitää mennä! Olivia huikkasi ja kiirehti ulos. -Hyvää koulupäivää rakas! Ramona yritti nousta juostakseen ovelle heiluttamaan, mutta totesi, etteivät äkkinäiset liikkeet enää onnistuneetkaan kovin helposti...

Olivia kiipesi lähes tyhjään bussiin etupenkille ja vilkaisi vielä kotitaloaan bussin ikkunan läpi.

-Meneehän tämä koululle? hän varmisti vielä kuljettajalta. -Sinnepä sinne, kuljettaja vastasi hymyillen ja kiihdytti pois Olivian kodin edestä.

Olivian lähdettyä kouluun Ramona päätti käyttää ajan hyödyksi maalaamalla. Pian Pietukin nousi ylös: -Joko Olivia lähti? hän kysyi. -Aikoja sitten, Ramona naurahti. -Sinä nukuit niin sikeästi. Pietu mutisi jotakin vastaukseksi ja kävi sitten kaivamassa kitaransa esille. -Sittenhän voin soitella serenadia ihanalle vaimolleni, hän katsoi hymyillen Ramonaa. Ramonaa nauratti: tällaista heidän elämänsä oli ollut ennen lapsia, vain hän ja Pietu, molemmat rakkaiden harrastustensa parissa puuhailemassa.

Iltapäivällä Ramona oli kylpyhuoneessa kun hän kuuli ulko-oven käyvän. Hän pesi äkkiä kätensä ja kiiruhti katsomaan heidän koululaistaan. Hän tunsi sydämensä pakahtuvan nähdessään Olivian juoksevan ovesta sisään ja suoraan isänsä syliin...

-Oliko mukavaa? Pietu kysyi rutistaen tytärtään. -Oli! Olivia vastasi. -Vaikka ei me tänään opeteltu vielä paljon mitään. Mutta on minulla läksyjä, minun täytyy tehdä ne, tyttö touhusi innoissaan ja kiirehti huoneeseensa aloittamaan läksyjentekoa. Ja minä vielä mietin, haluaako tuo mies lapsia, Ramona pohti hymyillen katsellessaan Pietua, joka kurkisteli ovelta tyttärensä läksyjen tekemistä.

Olivian koulu alkoi sujumaan alusta asti hienosti, ja tyttö todella panosti läksyihinsä ja koulutehtäviinsä. Välillä liikaakiin, Ramona pohti... Hän oli toivonut Olivian tuovan myös ystäviään kotiinsa nyt, kun tutustui uusiin lapsiin koulussa, mutta ei Olivia koskaan tuonut. Hän tuntui kiinnostuneen eniten avaruuden tutkimisesta teleskoopilla, jonka Ramona oli joltakin asiakkaalta joskus saanut lahjaksi, kirjojen lukemisesta sekä shakin pelaamisesta.

Ramona ja Pietu eivät pärjänneet shakissa Olivialle enää alkuunkaan, tytön ajattelun taso oli uskomattoman korkealla ikätasoonsa nähden.

Välillä Olivia myös jumppasi, hän rakasti arki-iltaisin televisiosta tulevaa Jumppatuokiota ja teki aina ahkerasti liikkeet television edessä.

-Äiti, tule mukaan, tekee sinullekin hyvää, Olivia ehdotti innokkaana.

-En minä tällä mahalla pysty hyppimään ja pomppimaan, Ramona naurahti piirustuspöytänsä edestä. Hän ei muutenkaan ymmärtänyt, mistä Olivia oli saanut innostuksensa urheiluun: hän ja Pietu eivät kumpikaan olleet mitenkään urheilullisia! Tosin Olivia ei muutenkaan ollut montaakaan piirrettä perinyt vanhemmiltaan, toisin kuin vanhemmillaan, Olivialla oli aivan vaaleat hiukset, ja siinä missä vanhemmat olivat kiinnostuneempia taiteesta, oli Olivia kiinnostunut logiikasta ja järjellisten asioiden tutkimisesta.

Samana iltana Ramona oli keittiössä siivoamassa jääkaapin sisältöä - sieltä löytyivät jopa Olivian synttärikakun tähteet - kun hän tunsi kovaa poltetta vatsassaan. -Olivia! hän huusi pidellen vatsaansa. -Soita isälle, vauva syntyy nyt! Olivia säntäsi paikalle hädissään: -Äiti, apua, mitä minä teen?! Sinun pitää mennä sairaalaan! -Rauhoitu Olivia, ei mitään hätää, soita nyt vain isälle, Ramona puuskutti. -Tai soita minulle ensin taksi, että pääsen sinne sairaalaan!

Olivia juoksi kiireesti puhelimeen ja hetken kuluttua Ramona istuikin jo taksissa matkalla sairaalaan. Hän oli käskenyt Pietun mennä Olivian luokse kotiin, hän soittaisi sitten kun vauva olisi syntynyt.

Seuraavana aamuna Ramona pääsikin kotiin pikkuinen nyytti mukanaan: kaikki oli mennyt hienosti, ja hän oli synnyttänyt terveen tytön! Kotona häntä odotti yllätys: Pietu ja Olivia olivat käyneet ostoksilla ja ostaneet sievän pandakehdon pikkusiskoa varten. Toistaiseksi Pietu ja Ramona joutuivat nukkumaan samassa huoneessa vauvan kanssa, talon remontoiminen alkoi tulla taas ajankohtaiseksi...

Ensimmäiset päivät menivät totutellessa taas vauvaperheen arkeen. Pietu ja Ramona päättivät nimetä tytön Alissaksi. Olivia oli saanut nimensä Ramonan äidin mukaan, Pietun äidin nimi puolestaan oli ollut Alissa. Olivia oli yllättävän innokas hoitamaan pikkusisartaan, vaikka hän muuten viihtyikin paljon omissa oloissaan. Ramona huomasi jälleen huolehtineensa turhaan myös Pietun jaksamisesta: Pietu leikki ja leperteli pienelle tyttärelleen kuin monet kymmeniä vuosia nuoremmatkin isät.

Ramona nousi kuitenkin öisin aina heti, kun kuuli Alissan inahtavankaan, hän halusi, että Pietu saisi nukkua kunnolla, eikä joutuisi heräämään vauvan itkuun.

-Minä olen niin onnellinen, niiiin onnellinen nyt, Ramona kuiskaili Alissalle painaessaan vauvan rintaansa vasten. Lapsi tuntui niin suurelta lahjalta pitkän yrittämisen ja odottamisen jälkeen!

Myös Pietu halusi ruokkia ja hoitaa Alissaa, jotta Ramona sai silloin tällöin omaakin aikaa.

 

 

Pietu oli keksinyt myös keinon ansaita hieman lisätuloja: hän ei ollut paljastanut sitä Ramonalle, mutta kävi usein ennen töitä puistossa soittamassa kitaraa ja esiintymässä ohikulkijoille, jotka antoivat hänelle toisinaan huomattaviakin summia palkkioksi soitostaan!

Pietu oli ylennetty töissä jo bändin manageriksi, ja pian hän haaveili soittavansa riittävän hyvin, jotta pystyisi itse ryhtymään rokkariksi. Hän harjoitteli kitaransoittoa joka päivä kotona, ja Olivia oli innostunut tanssimaan isänsä soiton mukana. Ramona keksi ehdottaa, että Olivia alkaisi käydä tanssitunneilla, nehän sopisivat urheilulliselle tytölle hyvin! Olivia ei suorastaan kiljunut riemusta, mutta kertoi koulussa olevan tanssikerhon, josta hän voisi kysellä lisää. Hyvä, Ramona mietti, Olivia voisi vaikka saada uusia ystäviä siellä... Hän oli hieman huolestunut tyttärensä yksinäisyydestä, ja ehdotti melkein päivittäin, että Olivia olisi tuonut koulukavereitaan kylään, mutta tyttö ei vastannut siihen koskaan mitään.

Pietulla oli suunnitelma, mihin hän käyttäisi tienaamansa rahat: he remontoisivat jälleen taloaan suuremmaksi! Pitihän heidän molemmille tytöille saada omat huoneet. -Lähdemme taas reissuun päiväksi, pyysin jälleen ystäviäni remonttihommiin, hän kertoi iloisena Ramonalle. -Mahtavaa, minä en malta odottaa! Ramona innostui. Minkähänlainen heidän uudesta kodistaan tulisi...

Perhe vietti oikein mukavan päivän kylpylässä rentoutuen, Olivia näytti nauttivan todella päästessään polskimaan veteen ja Ramona puolestaan nautiskeli rentouttavasta hieronnasta. Päivän ainoa varjopuoli olivat jälleen paparazzit, jotka yllättäen hyökkäsivät heidän ruokapöytänsä ympärille perheen ollessa ruokailemassa. Olivia ei näyttänyt myöskään pitävän heistä yhtään, vaan painoi päänsä piiloon ja ryömi isänsä kainaloon. Pietu joutuikin korottamaan ääntään tiukasti ja komentamaan valokuvaajat matkoihinsa, he halusivat yksityisyyttä. Ramona tunsi lamaantuneensa - häntä pelotti tämä äkillinen julkisuus, johtuiko se todella vain hänen ansiokkaasta urastaan...

Muuten kuitenkin mukavan kylpyläpäivän jälkeen perhe palasi kotiin, ja yllättyi iloisesti nähdessään uuden kotinsa! Taloa oli laajennettu lisäsiivellä, jonne oli rakennettu oma huone Alissaa varten ja pieni työskentelynurkkaus Ramonan piirustuspöydälle.

-Sitten täytyy taas rakentaa isompi talo, kun tulee lisää siskoja, Olivia totesi hymyillen. Pietu ja Ramona vilkaisivat toisiinsa. Eiköhän heidän lapsilukunsa ollut täynnä, Pietun syntymäpäivät lähestyivät hyvää vauhtia. Kun nyt ehtisi nämäkin kasvattaa täysi-ikäisyyteen saakka, Ramona pohti mielessään. Viime päivien vuoksi häntä huolestutti tyttöjen tulevaisuus enemmän kuin koskaan ennen, saisivatko he suojeltua tyttöjä julkisuudelta? Ja tarvitsiko heitä suojella, miksi se oli ehdottoman tärkeää? Ramona tunsi päänsä olevan jälleen aivan pyörällä ja täynnä kysymyksiä peitellessään tytöt ja käydessään itsekin nukkumaan. Saisiko hän koskaan vastausta kysymyksiin...

 

 

 

 

 

Alissa sai syntyessään luonteenpiirteikseen kärtty ja taiteellinen.

Ramona oli hieman nyreissään Pietulle tämän reaktiosta Ramonan ehdotukseen perheenlisäyksestä, ja pohti lähtisikö käymään jossakin mukavassa paikassa Olivian kanssa saadakseen vähän piristystä.

Olivialla oli kuitenkin selvästi hankala päivä, hän huusi ja kiukutteli saadakseen Ramonan huomion, ja Ramona päätti, ettei lähtisi viemään kiukuttelevaa lasta ihmisten ilmoille. Hän nosti tytön syliinsä ja joutui tekemään lähes kaikki askareensa kantaen Oliviaa samalla sylissään, sillä tyttö alkoi kiukutella heti kun äiti ei kiinnittänyt häneen huomiota.

Kun Olivia lopulta oli väsähtänyt ja Ramona oli saanut hänet nukkumaan, mietti hän mielessään, että ehkä Pietu oli oikeassa. Jaksaisiko hän itsekään toista kiukuttelevaa pikkulasta tällä hetkellä, kun muutenkin oli murhetta raha-asioiden vuoksi?

Ramona oli illalla jo nukkumassa Pietun tullessa töistä kotiin, mutta aamulla hän heräsi ihmeissään kahvin tuoksuun ja keittiöstä kuuluvaan kolinaan. Hän nousi ylös ja huomasi Pietun valmistavan aamiaista - sitä ei todellakaan ollut usein tapahtunut! Pietu oli syöttänyt Oliviankin, joka leikki nyt kiltisti lattialla, Ramona oli saanut nukkua rauhassa myöhään. Mistäs nyt tuulee, hän pohti...

-Minulla on yllätys, Pietu sanoi innokkaana. -Lähdemme tänään päiväksi retkelle ja muutama ystäväni tulee remontoimaan talon sillä välin! Ramona tunsi hymyn leviävän kasvoilleen. -Todellako? hän kysyi innoissaan. -Ihan todella! Anteeksi rakas, olin vähän kärttyisä eilen, olen ollut vähän stressaantunut töiden vuoksi, ja kun unetkin ovat jääneet vähän vähälle viime aikoina.. Mutta uusi koti piristää varmasti meitä kaikkia!

Aamiaisen jälkeen perhe pakkasi tavarat ja lähti kaupungille viettämään mukavaa yhteistä vapaapäivää. He kävivät syömässä ulkona ja uimassa kaupungin uimalassa. Pietu soitti puistossa kitaraa ja Ramona tunsi olevansa ylpeä miehestään, niin hienosti tämä soitti. Päivän aikana tapahtui jotakin muutakin hienoa: Olivia oppi kävelemään!

Ramona tunsi kyyneleen nousevan silmäkulmaansa katsellessaan miestään opettamassa Oliviaa kävelemään. Hän ei osannut sanoa kumpi touhussa oli innokkaampana mukana, isä vai tytär!

Tänä iltana olisi selvästi hyvä hetki ottaa uudelleen perheenlisäys puheenaiheeksi, Ramona päätti.

Illansuussa he palasivat takaisin kotiin, ja remonttimiehet olivat tehneet siistiä jälkeä. Eihän heidän varoillaan kovin kummoista kotia vielä saanut, mutta nyt ainakin Olivialla oli oma huone ja muutenkin talossa oli huomattavasti enemmän tilaa entiseen verrattuna.

Pietu istui syömään illallista uuden ruokapöydän ääreen. -Eikös nyt ole mukavaa, kun on iso pöytä? Tähän mahtuu neljäkin ruokailijaa, Pietu totesi pilke silmäkulmassaan Ramonalle, joka tajusi samassa, ettei Pietua täytyisi suostutella yhtään sen enempää kuin häntä itseäänkään seuraavan lapsen hankintaan!

Olivia leikki innoissaan uudella lelullaan uudessa huoneessaan - Oliviankin huoneen seinät oli tapetoitu ihanan värikkäiksi, Ramona huomasi mielissään. Ihan eri näköistä, kuin se entinen ankean harmaa...

Nyt heillä oli ollut varaa hankkia myös parempi suihku, jota Ramona halusi heti mennä kokeilemaan. Tästä tuli paljon lämpimämpää vettä, kuin vanhasta suihkusta, joka oli saattanut säikäyttää kylpijän ruiskauttamalla yllättäen tämän päälle jääkylmää vettä! Voi mitä ihanaa ylellisyyttä, Ramona pohti peseytyessään.

 

Saatuaan Olivian nukkumaan Ramona ja Pietu kävivät itsekin makoilemaan uudelle vuoteelleen. Heidän tarvitsi vain vilkaista toisiaan, kumpikin tiesi heti, mitä toinen ajatteli...

Pietu veti Ramonan kainaloonsa ja kuiskasi: -Alkaahan minulla ikää jo olla, mutta sitä suuremmalla syyllä kai meidän aika pian pitäisi Olivialle sisko tai veli hankkia...

Ramona tunsi ilon läikähdyksen rinnassaan ja syleili kiihkeästi miestään. -Sinä olet juuri sopivan ikäinen, hän vakuutti.

 

Ramona odotti seuraavien päivien aikana malttamattomana, ilmenisikö hänelle samanlaista pahoinvointia kuin Oliviaa odottaessa, mutta hän tunsi olonsa mainioksi. Ei kaikilla kai pahoinvointia raskausaikana edes ole, hän mietti. Koska hän tunsi voivansa hienosti, palasi hän töihin ajatellen ehtivänsä ehkä tienaamaan vähän lisärahaa perheelle ennen toisen lapsen syntymää. Olivia oli jo sen verran vanha, että he uskoivat tämän pärjäävän pari tuntia päivässä lastenvahdin kanssa - olihan Olivia juuri oppinut käymään itse potallakin!

Ramona palasi intoa puhkuen töihin, hän oli täynnä uusia ideoita ja ajatuksia. Ramona saikin lähes heti taas ylennyksen, hänet oli jo ylennetty kaupungin viralliseksi kuosikuningattareksi. Myös Pietu oli saanut ylennyksen työssään, hänestä oli tehty kykyjenetsijä, ja työaikojen muuttuessa taas myöhäisemmäksi, ehti hän viettää enemmän aikaa päivisin Olivian kanssa.

Ramona nautti työstään ja asiakkaidensa toiveiden täyttämisestä - toisin kuin muut kaupungin sisustussuunnittelijat, hän halusi tutustua asiakkaisiinsa mahdollisimman hyvin ennen heidän kotiensa remontointia, jotta hän tietäisi heidän toiveensa mahdollisimman tarkkaan.

Ramonan menestyksellä oli myös varjopuoli, sillä hänen maineensa oli aina vain kasvanut, ja eräänä päivänä työskennellessään hän huomasi jonkun ilmestyneen taakseen. Kääntyessään katsomaan tulijaa Ramona häikäistyi salamavalon välähdyksestä - joku innokas juorulehden valokuvaaja oli tullut ottamaan valokuvia kaupungin suosikkisisustussuunnittelijasta työssään. Ramona hermostui, hänen mielessään kummittelivat yhä nuoruuden menetykset ja isotädin varoitukset, hän ei kaivannut yhtään julkisuutta!

Illalla Ramona kertoi Pietulle tapahtumista, mutta Pietu ei ymmärtänyt, miksi Ramona oli asiasta niin hermostunut. Pietu oli saanut jopa pari kertaa alennusta lounastunnilla ruokaillessaan ravintolassa, kun hänet oli tunnistettu Ramonan mieheksi. Ramona huokasi, ei hän voinut paljastaa salaisuuttaan Pietulle. Eikä Pietu varmaan olisi edes uskonut... Tuntui kamalalta salata jotakin tällaista mieheltään, mutta isotäti oli vannottanut Ramonaa olemaan kertomatta asiasta kuin tulevalle tyttärelleen... Samassa Pietu kaappasi hänet syleilyynsä. -Pitäisi varmaan taas harjoitella sitä lasten hankkimista....

Ramona nukahti paremmalla mielellä miehensä viereen. Ehkä heitä nyt olisi onnistanut...

Päivät ja viikot kuitenkin kuluivat, ja Ramona oli tehnyt jo useammankin raskaustestin - turhaan... Mikä heissä oikein oli vikana? Olivatko he tosiaan jo liian vanhoja hankkimaan lapsia? Ramona yritti taas keskittyä työntekoon ja yritti unohtaa huolensa, mutta ajatus seurasi häntä kaikkialle. Hän oli aina halunnut perheen, ja perheeseen kuuluisi useampia lapsia kuin vain yksi.. Toki hänen olisi oltava kiitollinen edes siitä, että he olivat saaneet yhden ihanan tyttären, Olivian, mutta Oliviakin kaipasi varmasti sisarusta itselleen! Ramona oli alkanut vältellä aiheesta puhumista Pietun kanssa, se tuntui aivan kamalalta, olihan Pietu sentään hänen miehensä ja läheisin ihminen maailmassa! Ramona ei kuitenkaan kestänyt nähdä epätoivon pilkahdusta Pietun silmissä, kun hän kerta toisensa jälkeen joutui kertomaan, etteivät heidän yrityksensä olleet taaskaan tuottaneet tulosta. Vaikka Pietu oli alkuun vaikuttanut nihkeältä koko lapsenhankintaan, oli hänkin selvästi jo alkanut toivoa lasta - kai se jotenkin sai hänet tuntemaan itsensä nuoremmaksikin...

Ramonasta tuntui, ettei hän pystynyt keskittymään edes töihin niin kuin olisi pitänyt, ja muutaman kerran kävi niin, ettei hän ollut kuunnellut asiakasta riittävästi tai oli suorittanut mittaukset huolimattomasti, eikä lopputulos miellyttänytkään asiakasta. Näin ei saa jatkua, Ramona komensi itseään. Mikäli hän halusi turvata Olivian tulevaisuuden, tulisi hänen hoitaa työnsä kunnolla, sillä hänen palkkioidensa suuruus riippui suoraan siitä, miten hyvin hän työssään oli onnistunut!

Olivian syntymäpäivä lähestyi ja Ramona alkoi jo luopua toivosta toisen lapsen saamisen suhteen. Jos hän vielä tulisikin raskaaksi, olisi lapsilla jo niin paljon ikäeroakin, ettei heistä leikkikavereita toisilleen saisi. Pietunkin syntymäpäivät koittaisivat hyvin pian, ja Pietusta tulisi jo vanhus - ehkä olisi viisainta unohtaa turhat haaveilut ja keskittyä siihen, mitä heillä jo oli!

Olivian syntymäpäivän aamuna Ramona heräsi hieman paremmalla tuulella ja alkoi kokkailla aamiaiseksi lettuja. Vaikka Ramona oli vannonut järjestävänsä syntymäpäiväjuhlat Olivialle, ei hän ollut nyt jaksanut alkaa sellaisia järjestellä. Toisaalta tuntui ihan mukavalta juhlia ihan vain perhepiirissä - Olivia ei tuntunut kovasti viihtyvänkään kuin oman perheen seurassa, ja usein tyttö touhusi useita tunteja ihan omissa oloissaankin huoneessaan lelujensa kanssa. Ramona oli kuitenkin leiponut syntymäpäiväkakun ja koristeli sen nyt valmiiksi syntymäpäiväsankaria varten.

Aamiaista laittaessaan Ramona tunsi olonsa jotenkin oudoksi, hänellä oli hyvin turvonnut olo ja ruoan tuoksu etoi häntä. Pieni toivonpilkahdus tuntui hänen sisimmässään, mutta hän sulki äkkiä ajatukset pois mielestään, se oli pelkkää haaveilua. Häntä varmasti vain jännitti ainokaisen tyttärensä syntymäpäivä!

Kesken ruoanlaiton hänen oli kuitenkin kiirehdittävä vessaan, ja silloin hän oli jo varma, mistä oli kyse, ei hän koskaan näin paljon mitään sentään jännittänyt! Ramona ei kuitenkaan uskaltanut iloita vielä täysin, hänen iässäänhän saattoi käydä vielä mitä vain.. Hän päätti salata vielä toistaiseksi asian Pietulta, ja kertoa vasta ollessaan täysin varma asiasta.

Hän kiirehti takaisin keittiöön jatkamaan ruoanlaittoa, hänestä tuntui kuin hän olisi leijunut puoli metriä ilmassa, niin keveältä askel tuntui. Hymy korvissa saakka hän hurrasi, kun Pietu kantoi vielä unenpöpperöisen Olivian keittiöön puhaltamaan kynttilöitä sammuksiin.

Ramona oli paljon enemmän juhlatuulella, kuin olisi vielä herätessään uskonut, ja Pietu vilkaisikin häntä vähän hämillään.

-No niin kulta, puhallapa nyt kynttilät sammuksiin, Pietu kehotti ja laski Olivian lähemmäs kakkua.

Ramona keskittyi katselemaan tapahtumaa, eikä huomannut unohtaneensa ruokansa hellalle...

Yhtäkkiä he havahtuivat hirvittävään rätinään takanaan, ja samassa hella oli jo ilmiliekeissä! Pietu hätääntyi ja huitoi ympäriinsä hädissään: -Soita palokunta, vie Olivia pois, koko talo palaa, apua!!!

Ramona pystyi kuitenkin ajattelemaan järkevästi ja kiirehti hakemaan eteisestä vaahtosammuttimen, jonka hän oli hankkinut edellisen tulipalon jälkeen. Hän suihkutti vaahtoa liekkeihin Pietun katsoessa vierestä - kumpikaan ei huomannut heidän tyttärensä kasvaneen samalla hetkellä taaperosta kouluikäiseksi!

Ramona sai kuin saikin tulen sammutettua, ja he pystyivät huokaisemaan helpotuksesta. -Aika jännä syntymäpäivä, Olivia sanoi hihittäen ja katsoi vanhempiaan. Ramona kiirehti halaamaan tytärtään. -Onneksi selvittiin säikähdyksellä tällä kertaa, hän sanoi. -Ottakaahan nyt kakkua!

Ja niin koko perhe istui pöydän ympärille syömään aamiaiseksi syntymäpäiväkakkua - letut olivat palaneet pilalle. Tunnelma oli kuitenkin hieman aiempaa vaisumpi, tulipalo kummitteli kaikkien mielessä..

Pietu yritti piristää tunnelmaa kyselemällä Olivialta tämän syntymäpäivälahjaksi saamista leluista - Olivia oli saanut sisaruspuoliltaan, Pietun jo aikuisilta lapsilta nallen, ja vanhemmat olivat ostaneet hänelle pienen pöydän, jolla pystyi rakentelemaan muun muassa palikoista kaikenlaista.

Aamiaisen jälkeen Olivia kiirehtikin kokeilemaan uutta leluaan, hän tosiaan rakasti kaikkea puuhastelua ja näpertelyä.

Pietu vilkaisi vaimoaan. -Miksi sinä olet yhä yöasussa? hän kysyi. -Minusta tuntuu, etten oikein mahdu muihin vaatteisiin, Ramona vastasi hymyillen. Eihän hän voinut salata asiaa Pietulta! -Tarkoitatko sinä.. Tarkoittaako se.. Pietu sopersi silmät pyöreinä. Ramona pystyi vain nyökkäämään liikutukseltaan, ja Pietu säntäsi halaamaan häntä. -Voi, minä jo olin luopunut toivosta! hän henkäisi onnessaan. -Minun täytynee kaivaa vanhat äitiysvaatteeni esille, Ramona hymyili. Samassa Pietu ryhdistäytyi. -Se tämänpäiväinen ei saa toistua, minä en kestäisi, jos lapsille sattuisi jotakin! hän totesi tiukasti ja lähti kaivelemaan työkalujaan esille. -Parannan tuon hellan sellaiseksi, ettei se enää voi syttyä palamaan!

Ramona katseli perheensä puuhastelua hymyillen ja lähti sitten puutarhaan puuhailemaan. Yhdessä päivässä kaikki oli taas muuttunut, hän tunsi olonsa onnellisemmaksi kuin aikoihin...

 

 

 

 

Olivia sai kasvaessaan luonteenpiirteekseen urheilullisen.